Tässä muutama satu Sinulle!  Mielikirjasi on sananmukaisesti tarinoita mielestä..egomielen toiminnasta.. Matka alkakoon.MIELI     -YSTÄVÄ VAI VIHOLLINEN?

 

Kysymyskin on vääränlainen, kaksinaisuudesta noussut, kuten pian huomaamme. 

Olipa kerran mies, jonka suurin haave oli tulla rikkaaksi.  Rikkaammaksi kuin Bill Gates ja moni muu rikas ja kuuluisa mies yhteensä. Päivisin tuo tuleva rikas miehemme piti mielessään yhtä tärkeää ajatusta; ajatusta rikkaudesta. Aamuisin hän heräsi päättäväisenä suuren firman johtajan aamuun. Hän tiesi olevansa jo melko rikas ja vaurastuvansa yhä. Hän käytti aikansa pörssikursseihin, suhdanteisiin ja joskus hän jopa muisti lapsensa. Katsoi hämmästyneenä noita kahta pientä olentoa, jotka asuivat siinä talossa,  jonka hän oli rikkauksillaan ostanut. Hämmästyneenä,  koska he kasvoivat niin nopeasti. Olihan miehen aika mennyt pörssikurssien ja rikkauden tavoittelussa kuin siivillä. Vaimokin näytti  muuttuneelta. Hän säteili oudosti,  eikä mies uskonut sen johtuvan elohopeasta, sillä hänen vaimonsa oli allerginen kalalle.. 

Kauaa ei mies kuitenkaan muistanut ihmetellä vaimonsa säteilevää olemusta, kuten ei myöskään pienten lastensakaan muuttumista suuriksi, olihan hänellä tärkeää tekemistä,  missio, jonka huusi toteuttajaansa hänen mielensä kyllyydestä saakka; TULLA RIKKAAKSI ja mahtavaksi, jotta kaikki kunnioittavat, jotta kaikki rakastavat..? 

Eräänä aamuna  mies hätkähti katsoessaan peiliin kylpyhuoneessa, tuossa siunatussa tilassa, jossa niin monet suuret oivallukset ovat syntyneet. Kuka oli tuo kireän näköinen mies, jonka ohimoilla oli jo harmaata?  Kenen nuo kasvot valkoisen paidan kauluksen jatkona, nuo, jossa oli jo ryppyjä?  Ohikiitävän hetken  ajan mies tunsi kuoleman lähestyvän. Tuota kuningasta ei kukaan voisi välttää, ei ainakaan kukaan kuolevainen ja muustahan tuo mies ei tiennyt. Elämäkö oli hänet huijannut tulevaan,  jota ei koskaan tulisi? Elämäkö leikki tuon onnettoman miehen kohtalolla vai Jumala, joka mietti jo shakkinappulansa seuraavaa siirtoa elämänpelin suurella shakkilaudalla. Tuona aamuna mies lähti työhönsä tavallistakin kireämpänä, kuoleman varjot kasvoillaan. 

Lounasta hän ei sinä päivänä ehtinyt syödä, olihan hänellä kiire rikastua ja löytää rauha sielulleen maallisesta mammonasta, jonka hän yhä uskoi olevan totta ja  tarpeellista itselleen. Tuokin päivä tarjosi pikakahvia ja pikapalavereja,  mutta koska hänellä oli niin kiire, ei edes pikaruoka mahtunut hänen päiväänsä puhumattakaan, että hän olisi muistanut pitkiin aikoihin ilahduttaa vaimoaan edes pikaseksillä, rakastelusta puhumattakaan.. 

Sitten se tapahtui. Kello 14.52  suuren johtajan työhuoneen lattialla seisoi tuo tuleva rikas miehemme pahvinen kahvimuki kädessään ja Jumala oli juuri saanut siirtonsa elämän pelilaudalla valmiiksi. Shakki ja Matti.  Mies kaatui työhuoneensa lattialle, kahvin lentäessä kaaressa hänen kalliille nahkaiselle sohvalleen. Pöytä kaatui rymisten miehen kyljen osuessa siihen ja sihteeri sai jalkoihinsa vipinää. Lasittunut katse silmissään mies tiesi kiireen loppuneen. 

Yhtäkkiä oli täysin rauhallista. Maisema oli muuttunut. Oli kesä ja mies oli jälleen pieni poika. Hän kulki huolettomana pitkin kotipitäjänsä raittia. Hän oli matkalla kalalle. Aurinko paistoi ja tuuli hyväili hänen nuoria kasvojaan. Hänen olotilansa oli ihan niin kuin ennen, silloin, kun hän oli vielä elänyt todella, eikä vain ollut olemassa, rikkauksien etsimistä varten. 

Hänen aistinsa toimivat moitteettomasti. Hän todella Eli!  Oli hienoa olla olemassa; nauttia kesästä, tuulesta, lintujen laulusta ja pienen matkan päässä häämöttävän joen veden välkkeestä. Ja kuka seisoikaan tuolla jo häntä odottamassa. Sehän oli hänen oma isänsä,  kalakaveri, joka oli jo ollut autuaimmilla kalastusvesillä monien vuosien ajan. Tätä mies ei kuitenkaan muistanut, olihan hän itse nyt nuori poika ja viettämässä huoletonta kesäpäivää isänsä kanssa kalastaen. 

Isä vilkutti jo kaukaa ja poika oli innoissaan. Oli niin kauan kun he olivat olleet isän kanssa viimeksi kalassa. Samassa hänen mielensä taustalla välähti jokin ajan ja paikan ristiriidasta noussut ajatuksenhäive; hänen omat poikansa,  ja se ettei hän ollut koskaan kalastanut heidän kanssaan? Samassa oli tuo ajatus  kuitenkin jo kaikonnut ja hän poikana ravisteli päätään; ”Kummallisia ajatuksia” hän tuumi, ”miten minulla voisi olla lapsia, olenhan itsekin vasta lapsi vain…” Ja pian poika tuli isänsä luo. Isä taputti häntä olkapäälle hymyillen rohkaisevasti ja tutkaillen hänen onkeaan ja matopurkkiaan.  Yhdessä isä ja poika istuivat joen töyräälle ja asettivat onkensa veteen. 

- Poikani, isä aloitti,  Oletko ajatellut mikä sinusta tulee isona? 

- Minusta tulee rikas mies! Minusta tulee suuren yrityksen johtaja ja tienaan paljon rahaa! Poika julisti kaukonäköisesti ja sehän hänestä tietojemme mukaan olisi myös tuleva.  

Isä katsoi poikaansa otsaansa rypistäen. -Miksi poikani? Miksi sinä haluat olla rikas? Mitä rikkaus merkitsee?   - Haluan, että ihmiset kunnioittavat minua. Haluan, että minusta sanotaan, että olen mahtava  mies, kun olen iso. Haluan, että minulla on varaa ostaa KAIKKI mitä ikinä mieleni tekee! poika julisti ja isän ilme kävi yhtä mietteliäämmäksi. - Enkö minä ole antanut sinulle huomiota ja kannustusta tarpeeksi, jos sinusta tuntuu, että sinun on sitä rahalla hankittava? hän sitten kysyi ja poika säikähti. - Olethan sinä, hän vastasi nopeasti, mutta minä HALUAN olla rikas, sillä näin saan ostettua niitä kaikkia asioita, jotka tekevät minut onnelliseksi. 

- Etkö sinä sitten nyt ole onnellinen? Kysyi isä ja katseli välkkyvään virtaan hymyillen sisälle päin. - Olen, voi kyllä minä olen! En ole ollut näin onnellinen pitkään aikaan! poika huusi ja samassa hän muisti!  Totta totisesti hän oli ollut eläessään hyvin rikas ja hyvin onneton. Hän ei ollut löytänyt onnea rahasta ja hän oli jo lähes unohtanut mitä onni on ja miltä tuntui olla onnellinen! Sanassa hän muisti saaneensa sydänkohtauksen ja uskoi näkevänsä unta, tietoista unta, jollaista hän ei ollut vielä koskaan aiemmin nähnyt. Hän kääntyi tuossa unessaan kohden isäänsä, jonka muisti nyt menettäneensä jo vuosia aiemmin. -Isä,  Sinäkö se olet? Oletko tullut hakemaan minut luoksesi, henkimaailmaan?  mies huusi, mutta hänen isänsä hahmo alkoi haihtua hänen silmiensä edestä ja samoin alkoi tuo kesäinen maisema kadota vähä vähältä hänen ympäriltään. 

- Ei poikani, vielä ei ole aika! Hänen isänsä ääni kuului kuin kuminana hänen korvissaan. - Mutta haluan sinun tutkivan mieltäsi. Kuka kertoo Sinulle, että raha tuo onnen ja kuka kertoo sinulle, ettei se ole totta?  Löydä totuus hiljaisuudesta poikani. Löydä totuus luonnosta. Palaa perheesi luokse ja  ala viimein ELÄÄ! Kuolema antaa sinulle uuden mahdollisuuden, mahdollisuuden elämään. 

Ja samassa häikäisevä valo sairaalan teho-osastolla läpäisi hänen avautuvat silmänsä kuin injektioruisku, satuttaen ja herättäen karuun tietoisuuteen elämästä. Hän tunsi tuskaa rinnassaan, kuin suuri lyijyinen paino olisi estänyt hänen hengittämistään, mutta luojan kiitos hän todella TUNSI tuskaa!  Hän oli siis elossa! Viimeinkin monien elävänä kuolleena kulkemiensa vuosien jälkeen hän makasi teho-osastolla elvytyksessä ja tunsi todella elpyneensä. Elpyneensä elämään! Hänen katseensa osui helpottuneen lääkärin silmiin. Hän ei jaksanut puhua, mutta katseet kertoivat kaiken tarpeellisen.  

Samassa hänen katseensa tavoitti myös hänen suloisen vaimonsa hätääntyneen katseen lasisen seinän toisella puolen  ja ohikiitävän hetken aikana hän tajusi kuinka sokea hän oli ollut. Sokea ja kuuro perheensä tarpeille. Sokea ja kuuro omille tarpeilleen. Houkka ja hullu, tavoittaessaan virvatulta taivaalta, kun aarre oli hänen omassa taskussaan. Hänen tietoisuuteensa tunkeutui vanha persialainen sananlasku, jonka joku viisas oli joskus hänen nuoruudessaan lausunut; ” Jos tahdot nähdä kuutamon katso taivaalle, äläkä  lampeen.” Ja tuo viisaus mielessään hän vaipui raskaaseen uneen. Sellaiseen tavanomaiseen, jossa  kuolleet eivät opasta tai  viisaat  anna siunauksiaan. 

Ja sitten jälleen, ajattoman ajanjakson jälkeen, hän avasi silmänsä ja näki edessään rakkaan vaimonsa ilosta säteilevät kasvot. -Jumalalle kiitos, sinä elät!  sanoi tuo säteilevä olento ja nyt mies tiesi mistä hänen säteilynsä oli peräisin ja hän aikoi löytää myös itsessään tien perille tuolle lähteelle. Mielen rauhan lähteelle. Sisäisen tasapainon lähteelle. Lähteelle, josta sanat nousevat ja jonne ne palaavat ja joka itsessään on hiljaisuuden ja rauhan tyyssija. -Niin rakkaani, voitko antaa anteeksi? mies kysyi ja jatkoi; - Nyt minä vasta elän. Monet vuodet olen kulkenut kuin elävänä kuollut. Nyt siihen tulee muutos.  Nainen oli hetken hämmästynyt, mutta ymmärsi sitten miehen löytäneen avaimen. - Tervetuloa elävien joukkoon, sanoi hänen viisas vaimonsa, joka tiesi totuuden elämästä, ja jatkoi; - Me olemme odottaneetkin sinua. Nyt sinä olet palannut. Hyvä niin. Hän puristi miehensä karhean, tiputuslaitteistoon kytketyn käden omansa sisään ja pienen pieni kyynel vieri hänen poskeaan pitkin uurtaen vanan hänen puuteroituun poskeensa. 

Ja tuo vana toi hänen miehensä mieleen sen joen, jonka varrella hän oli ollut juuri äsken kalastamassa isänsä kanssa ja hän rakasti tuota vanaa ja tuota poskea enemmän kuin koskaan ennen ja hänen sydämensä oli elvytettynä jo niin vahva, että hän uskoi sen kestävän tuon rakkauden ja vielä paljon enemmänkin. Se kestäisi myös rakkauden lapsiinsa, luontoon ja elämään, jota hän oli päättänyt viimein alkaa elämään. Ei kohta, ei huomenna, ei sitten kun hän viimein jäisi eläkkeelle arvostetusta työstään, vaan nyt. Sinä ainoana aikana, joka oli totta  elämässä. Hänen mielensä kuiskailut tulevasta onnesta saivat väistyä sen viisauden tieltä, joka hänen olemuksessaan oli virinnyt. Ei ole mennyttä, ei tulevaa. Ne kaikki ovat vain ajatuksia mielen valkokankaalla. Ainut todellinen aika on nykyhetki. Se hetki, jolloin ilma virtaa sisälle hänen sieraimistaan ja se hetki kun ilma virtaa ulos. Aina ja ikuisesti, ainakin siihen saakka,  kun hänen mielensä tulee seuraavien suurien totuuksien partaalle elämän unen kudoksen ymmärtämisessä. Mutta se onkin jo toinen tarina! 
 
 

Rikas, rakas, köyhä, varas,

ken heistä on arvokkain?

Suuren käsikirjoittajan kynästä lähteneet

nuo kaikki roolit

ja ymmärrät,  ettei yksikään ole parempi toista. 

Yksi kuitenkin on vielä tärkein;

ymmärrys siitä, kuka on roolien takana,

näyttelijän itsensä henkilöllisyys,

samaistumatta rooleihin elämän teatterissa,

se Yksi ja Ainoa vain on tärkein! 

 

EPÄILYKSEN KUISKUTTELEVA KÄÄRME

 
 

Mielikirjassasi on monia lukuja, tämä on yksi niistä.  

Mikä on vaikein ja vilpillisin käärme poljettavaksi elämäsi polulla? Onko se usko, toivo tai rakkaus? Ei varmasti. Se lienee niiden vastakohta, pelko, joka käheällä äänellä kuiskii ohjeita korviisi epäilevän mielesi peräkammareista estääkseen matkasi valoon ja ymmärrykseen. Siitä kerron seuraavaksi. 
 

Olipa kerran nainen, suhteellisen nuorikin, vaikka iästähän ei  voida tarkemmin puhua naisen ollessa kyseessä. Voisi kuitenkin sanoa, että tämä viini ei kuulunut vielä täysin vuosikertaviinien jaloon joukkoon, mutta oli jo jonkin verran elämää  nähnyt. 

Tämä naisemme oli hyvin kaunis ja piti itsekin itseään  jonkin verran  arvossa, mutta vain ulkoisesti. Hän tiesi kääntävänsä katseita mihin tahansa hän astui. Ja hän nautti saamastaan huomiosta.  Hänen miehensä ei ollut tuo edellisen tarinan rikas  mies, vaan aivan toisenlainen mies alusta asti. Hänen miehensä oli tylsä ja tavallinen. Hänen miehensä arvosti tavallisia asioita, mutta myös vaimonsa kauneutta, ainakin hän oli sanonut niin. Nainen oli alkanut pienestä tytöstä lähtien muodostaa mielikuvaa rakastettavuudesta ja hyväksyttävyydestä  suhteessa ulkonäköönsä. Hän koki saavansa myönteistä palautetta ulkonäkönsä vuoksi ja koska vuodet olivat jo vierineet kerran jos toisenkin, oli hänen pakko yhä useammin kulkea kylpyhuoneen   peilin luo tutkimaan kasvojaan ja niissä ilmenneitä muutoksia. Hän oli hyvin huolissaan tulevaisuudestaan, ei kasvojensa vuoksi ensisijaisesti, vaan koska hän pelkäsi jäävänsä vaille rakkautta ja arvostusta, jota hän koki vain kauneutensa vuoksi saavansa.  

Aivan pienenä jo oli hänen isänsä keinuttanut häntä sylissään ja ylistänyt häntä omaksi kauniiksi pikku prinsessakseen. Myöhemmin oli sekä pienissä sivulauseissa, että myös itse pääilmaisuissa tullut hyvin selväksi, että niin isä kuin äitikin arvostivat häntä nimenomaan kauniina lapsena. Hän koki yhä suurempaa tarvetta lisätä kauneutensa määrää. Ja nyt kun hän oli ollut panevinaan merkille hänen miehensä kasvavan välinpitämättömyyden hänen olemustaan kohtaan, oli hän päätynyt siihen lopputulemaan, että hänen oli kertakaikkisesti pakko matkustaa pian Tallinnaan, kasvojen kohotukseen,  uusia huulia ja kenties rintojakin hankkimaan. 

Kukaan  toinen ei nähnyt häntä samoin kuin hän itse omat kasvonsa näki. -Ruma vanha akka!  hän sätti itseään ja irvisteli peilikuvalleen kun kukaan ei nähnyt.

- Ukkosikin jättää sinut pian kun et ole tuon kauniimpi! kuiski hänen epäilevä mielensä ja toi hänen sisäisten silmiensä eteen aitoja tai kuviteltuja kohtauksia menneiltä viikoilta;  Hän ja hänen miehensä marketeilla ja kuinka hän oli huomannut miehensä katselevan  kiinnostuneena nuorta myyjätärtä ja tämän farkkujen suuaukosta vilkkuvaa lohikäärme tatuointia! Että  kehtasikin, vanha mies!!   Hän oli muistanut sättiä miestään tästä julkeasta katseesta vielä useita päiviä tuon tapahtuman jälkeen. Hänen miehensä oli vaiennut ja kulkenut häntä koipien välissä, kuin heidän edesmennyt  Kosti-koiransa silloin,  kun se tiesi tehneensä jotain kiellettyä.   

Ja tämä käytös jo yksinomaan oli naisen epäilevän mielen kertoman mukaan ollut selvä todiste siitä, että nainen oli oikeassa! Hänen miehensä oli kuin olikin alkanut vilkuilla vieraita naisia! Hän ei siis enää riittänyt miehelleen.. Hiekka heidän avioliittonsa tiimalasissa oli naisen epäilevän mielen  kertoman mukaan jo lähes loppuun valunut ja nainen saisi pian katsella ikkunasta, kun tuo hänen tavallisen tylsä miehensä kaartaisi pois jonkun nuoren tytön heitukan kanssa heidän yhteisestä kodistaan, jättäen naisen oman onnensa nojaan ilman turvaa ja toimeentuloa. Olihan hän käyttänyt  parhaan työelämänsä  kotirouvan ja äidin ansiokkaaseen uraan, jota ei varmasti nyt tosipaikan tullen kiittäen muistettaisi. 

Ilta toisensa jälkeen nainen toisti epäilevän mielensä tuotteita suureen ääneen kotioloissa. Eipä ihme, ettei mies kotona siis viihtynyt. Hän alkoi viihtyä yhä enemmän omilla reissuillaan ja ihmetteli kovin miksi vaimosta oli tullut niin pahankurinen. Liekö syynsä kuumilla aalloilla tähän kylmään kohteluun, jonka mies tunsi osakseen langenneen? Ja mitä useamman illan ajan mies viihtyi muualla, sitä varmemmaksi nainen tuli siitä, että HÄN oli ollut oikeassa, miehellä oli kuin olikin joku nuori tytön huitukka jo kiikarissaan!  Tilanne kärjistyi kärjistymistään kuten tapana on silloin kun egoistinen mieli on ottanut ohjakset viisaudelta ja ohjastaa elämän kolikärryjä halujensa ja kuvitelmiensa mukaisesti. 

Tuli sekin päivä, jolloin vaimo ei enää kestänyt. Hänen mielestään oli selvää, että mies petti häntä ja hän ei halunnut kuulla selityksiä. HÄN ei antaisi miehen nöyryyttää itseään tulemalla jätetyksi, joten nainen oli kasannut miehen maallisen omaisuuden muutamaan  huonosti teipattuun pahvilaatikkoon ja näytti nyt hämmästyneelle miehelleen ovea. -Mutta eihän minulla ole ketään vierasta naista.. yritti mies puolustella, mutta naisen epäilevä mieli oli päättänyt asian hänen puolestaan. Ja nainen puhetorvenaan kertoi tuo mieli, johon tuo naisparka oli nyt täysin samaistunut, ääneen kaikki pahimmat pelkonsa ja näkynsä, jota tulevaisuus olisi voinut tuoda tullessaan tuon hänen kelvottoman miehensä takia. Mies kuunteli hölmistyneenä. Oliko tuossa todella hänen monivuotinen kumppaninsa, vaimonsa, jonka hän oli luullut tuntevansa? Oliko tuo nainen hänen lastensa äiti, sama, jonka kanssa hän oli viettänyt niin monet onnelliset joulut,  juhannukset ja pääsiäiset?   

Ei, se ei todellakaan ollut hänen vaimonsa, vaan mieli, joka oli ottanut ohjat omiin käsiinsä. Se oli huonommuutta tunteva ego, joka oli mielikuvituksen siveltimen vedoin piirtänyt hänen vaimonsa mieleen nämä kuvitelmat, jotka hän sitten heijasti itsensä ulkopuolelle. Nainen itse arvosti kauneutta, koska sitä oli aina hänen ominaisuutenaan arvostettu ja hän luuli muidenkin ajattelevan samoin. Projisoimalla omat pelkonsa toisiin ihmisiin, oli tuo naisparka onnistunut karkottamaan  jo monet ystävät elämästään, heidät, jotka eivät ymmärtäneet mistä oli kysymys. Mutta hänen miehensä oli viisas, hän ymmärsi, sillä hän rakasti. 

Yhden ohikiitävän hetken aikana kun miehen  hämmennys oli suuri, eikä hänen oma mielensä ollut vielä ehtinyt reagoimaan ja vetäytymään puolustusasemiin, näki hän hetkessä koko asian sellaisena kuin se oli. Hän näki vaimonsa hädän,  turvattomuuden ja pelon ja samalla hän ymmärsi, miksi hänen vaimonsa pelkäsi. Hän ymmärsi, että kaikki tämä oli ollut halua varmistua siitä, että häntä edelleen rakastettiin.  Hän näki pienen tytön tuon jo varttuneeseen ikään ehtineen, mutta edelleen kauniin naisen silmissä ja hän ymmärsi.  

Rauhallisesti hän laski alas pahvilaatikot, joita oli käsissään kantanut aikeissa totella vaimonsa poistumiskäskyä. Hän astui ne muutamat askeleet vaimonsa luo. Ne askeleet, joita meidän ihmisten on usein niin vaikea astua,  eikä hänen vaimonsa tullut edes puolitiehen vastaan.  Turvaton, rakkautta etsivä pikkutyttö katsoi hänen huolellisesti meikattujen silmiensä lävitse tuota arkista miestä, jota hän niin kovasti rakasti, ja tuo mies astui hänen luokseen ja otti hänen nukenkasvonsa suurten käsiensä väliin. 

-Luuletko sinä nainen, etten minä rakasta sinua?  Miksi minä tarvitsisin vieraan naisen, kun en tunne vielä omaanikaan? Mikä sinuun on mennyt?  Minä rakastan sinua aina niin sielullani, mielelläni kuin hengellänikin. Aina olen rakastanut ja aina tulen rakastamaan, kunnes kuolema meidät erottaa.  Näin sanoi tuo siunattu mies viisaudessaan sanat, joita nainen oli salaa odottanut. Ja hän sanoi ne monenkertaisesti naisen odottamaan verraten, sillä vähempikin voima olisi riittänyt vakuuttamaan naisen sydämen siitä, että hänen miehensä puhui totta. Hänen epäilevän mielensä käärme poljettiin maahan  sinä hetkenä,  kun hänen miehensä nuo sanat lausui. Henkitoreissaan jäi tuo kavala eläin makaamaan heidän elämänsä polulle. Myöhemminkin se yritti nostaa päätään ajoittain, mutta mies oli viisas ja tiesi jo taikasanat tuon käärmeen lannistamiseen.  
 

Rakkaus on kaikki kaikessa.

Kaikki mikä on, on rakkautta.

Rakkaudesta me elämme,

rakkautta hengitämme ja

rakkaus tuo meidät viimeisenä päivänä kotiin. 

Niin myös tämän tarinamme naisen, joka on kerran ymmärtävä oman arvonsa

ja uhraava  katoavan kauneutensa sisäisen kauneutensa ja totuutensa alttarille.

Ruumiin kauneus  tai rumuus on osa ilmiöiden leikkiä  Jumalan mielessä,

mutta hengen kauneus ei pala katoavaisten ilmiöiden tulessa,

eikä huku rihkaman ja epätäydellisyyksien mereen. 

Lannista käärmeesi, ennen kuin se lannistaa sinut.

 

RAJAVARTIJA

 
 

Olipa kerran Väiski,  joka halusi olla aina ensimmäinen. Ensimmäinen koulun ruokajonossa, ensimmäinen ulkona luokasta kun ainetta kirjoitettiin, ensimmäinen luokallaan alettaessa seurustelua teini-iässä. Niin; Aina Eka. 

Tämäkö koitui hänen kohtalokseen? Halu olla ensimmäisenä myös liikenteen autojonossa, johtamassa koko kiemurtelevaa letkaa, vaikkei ollut edes mihinkään kiire. Pienen pieni ohitus tuosta ja koukkaus tästä ja sitten olikin jo liian myöhäistä. Vain kirkas valkoinen valo ja hiljaisuus. 

Väinö tuli tietoiseksi taas itsestään. Mitä oli tapahtunut? ”Missä minä olen?” ”Äsken olin tuolla alhaalla, ohittamassa vihreää Volvoa ja sitten, yhtäkkiä täällä, jossa kaikki on niin… Valkoista?” 

Yhtäkkiä kuului ääntä. Joku lähestyi Väinöä. Sehän oli äiti! Ja hänen seurassaan joku valkoinen säteilevä olento, enkeli!  - Hei Väinö. Ihana nähdä pitkästä aikaan! Äiti toivotti hänet iloisesti tervetulleeksi ja näytti niin nuorelta ja säteilevältä, aivan kuin silloin ennen! Väinö oli hämmentynyt. -Hei, olenko minä kuollut? Mitä nyt tapahtuu? 

- Mitä sinä uskot tapahtuvan? kysyi enkeli pehmeästi. Väiskin mieleen tulivat vanhat pikku-Kalle vitsit, sekä muut vitsit,  jotka kertoivat pyhästä Pietarista taivaan portilla ja Väinö kysyi mentiinkö nyt sitten Pietarin pakeille taivaaseen pyrkimään..? Vai ei kai se olisi mahdollista.. siis se toinen, kuumempi paikka hänen varalleen?  

Väinö alkoi miettiä mennyttä elämäänsä. Oliko hän elänyt hyvin vai huonosti? Oliko hän ollut kuuliainen Jumalalle, auttanut lähimmäisiään vai…oliko hän aina halunnut vain olla ensimmäinen?  

Pieni häpeän tunne alkoi hiipiä Väinön mieleen. Hän ei muistanut montaakaan kohtausta elämästään, jossa olisi tehnyt jotakin toisten eteen. Paremminkin oli hän itse ollut aina avun tarvitsijan roolissa ja niin  täynnä itseään,  ettei sitten elämäänsä paljon muuta mahtunutkaan. Väinön elämään mahtui vain  Väinö. 

- Jaa,  miten niin; mitä minä uskon tapahtuvan? Eikö sitä yleensä jouduta Pietarin pakeille, että onko sitä asiaa taivaaseen vai ei..? kysyi Väinö epävarmasti enkeliltä, joka hymyili jo leveästi. - No jos sinä uskot niin, hän toisti, niin näin se sitten varmaan on. Näetkö tuolla kaukanahan siintää jo taivaan portti ja taitaa se Pietarikin siellä olla. Enkeli viittoili kauemmas ja vasta nyt Väinö havaitsi kauempana todellakin korkeat marmoriset portaat ja muurin ja portin ja hahmon tuolla portilla. Hän lähti kulkemaan kohden porttia, eikä nähnyt silmäniskua, jonka enkeli hänen äidilleen heitti. Hänen äitinsä hymyili tietävästi, juuri niin kuin äidit tapaavat hymyillä. 

Väinöä jännitti niin, että hän unohti haluavansa olla aina ensimmäinen. Nyt hänen askeleensa hidastuivat. Hän viivytteli ja enkeli ja äiti viivyttelivät hänen takanaan. Pakkohan siinä sitten kuitenkin oli jatkaa matkaa ja kulkea Pietarin luo. 

Pitkäpukuinen ja pitkätukkainen miekkonen häntä jo odotti ja viittoili tulemaan lähemmäs. - Tervetuloa Väinö,  käyppä tänne päin!  hän huikkasi ja Väinö laahusti portaat ylös epävarmoin askelin ja päätään riiputtaen. -No niin, sitä ollaan taivaaseen pyrkimässä vai mitä Väinö? Taas on yksi maaelämä takana ja on tilinteon hetki.  Pietari aloitti ja katsoa tapitti suurilla raamatullisilla silmillään Väinöön päin.

-Niin.. minä vaan sitä että.. Väinö mumisi ja Pietari höristi korviaan. Käänsipä oikein päätään Väinön pikkuruisen äänen suuntaan. -Mitä sinä sanot?

- Niin, sitä minä vaan, että enhän minä ole tainnut kovin paljon hyvää tehdä elämäni aikana.. Väinö mumisi varpaitaan katsellen, mutta hoksasi sitten puolustaakin vähän itseään;  - Mutta enhän minä toisaalta paljon pahaakaan ole tehnyt! En paljon mitään ..itseasiassa.. Hän huomasi kuin itsekseen ja mieleen tuli monia asioita, jotka hän olisi nyt tehnyt toisin. 

- Vai niin, että ei paljon hyvää, ei paljon pahaa? totesi Pietari arvoituksellisen näköisenä. -No sitähän minäkin, että vaakakupit ovat kutakuinkin tasapainossa, hän jatkoi ja Väinön ilme alkoi kirkastua, jospa sittenkin hän pääsisi Taivaan iloihin. Pietari oli miettiväinen. -Kuitenkin, minun on kysyttävä sinulta vielä yksi kysymys Väinö, sanoi Pietari ja jatkoi;-  Kun tähän oikein vastaat, niin taivaan portti on sinulle  auki. Väinö nosti päänsä ja odotti jännittyneenä mikä tuo ratkaiseva kysymys sitten olisi. Pietari oli hetken hiljaa ja sanoi sitten; - Onko olemassa oikeaa ja väärää Todella, vai vain mielikuvituksessa? Onko olemassa absoluuttista oikeaa ja väärää? 

Väinö mietti ja yhtäkkiä hän ei ollutkaan enää se Väinö, joka hän oli ollut. Ei enää se olento, joka halusi olla aina ensimmäinen. Maaelämän henkilön rooli alkoi haihtua ja tilalle nousi laajempi ymmärrys ja tietoisuus ja muisto. Hänhän oli ollut tässä tilanteessa  useita kertoja aiemminkin! Todella monia, monia kertoja aiemmin! Hänen sisäinen viisautensa, jonka hän oli niin hyvin maaelämänsä Väinö-nimisenä ihmisenä hiljentänyt, alkoi puhua hänen sydämessään ja hän muisti! Samalla hän näki laajemmin, koki laajemmin ja vastasi;  

- Ei ole olemassa absoluuttista oikeaa ja väärää. Se mikä on toiselle harmi, voi olla toiselle siunaus. Oikea ja väärä kuuluvat suhteellisuuden maailmaan, mutta se miten minä elämäni elin ei siitänsä kuitenkaan parane. Vaikkei ole oikeaa tai väärää, niin se kuitenkin on, suhteessa itseeni. Toimin itseäni vastaan monessa tilanteessa. Minun sisimpäni käski tehdä jotakin, mutta pelosta tai laiskuudesta jätin sen tekemättä tai tein toisin. Siinä mielessä on olemassa oikea ja väärä, mutta ei absoluuttisessa todellisuudessa! lausui Väinömme melkein voitonriemuisena oman oivalluksensa tähden ja Pietari hymyili tyytyväisenä.  

- Jos olisit minä, päästäisitkö itsesi taivaaseen vai sysäisitkö helvetin pimeimpään kolkkaan? kysyi Pietari ja hymyili hiljaista hymyään. Väinö mietti todella rehellisesti itseään ja vastasi; - Kyllä minä päästäisin itseni taivaaseen. En ole paha sydämeltäni. Olin vain tietämätön ja  ajattelematon, hän sitten lausui ja jatkoi kuitenkin varovasti;

- Mutta minähän en sitä päätöstä tietenkään tee.  

Pietari kohotti kulmiaan. -Niinkö luulet? Ei,  kyllä sinä itse sen päätöksen teet. Itsehän sinä päätit senkin, että on olemassa tällainen portti ja on olemassa portinvartija. Väinö katseli Pietariksi luulemaansa miestä hämmästyneenä ja kysyi sitten; - Kukas Sinä sitten olet? Etkö olekaan Pyhä Pietari?  - Olen sinun oman sisäisen viisautesi kuvajainen. Olen ajatus, jonka olet heijastanut itsestäsi ulospäin. Olen mielesi tuotetta, mutta niinhän koko kaikkeuskin on. Mielen tuotetta kaikki tyyni! Näin lausui tämä pyhä mies, Väinön sisäinen viisaus, ja samassa Väinömme ymmärsi itse luoneensa tämänkin esteen tielleen, tämän portin ja portinvartijan. Hän ymmärsi, ettei Jumala ihmisiä tuomitse. Ihminen itse tuomitsee  itsensä elämien välissä, kuoleman porteilla, kuten myös  maallisessa elämässään.  

- Niin, Jumala on rakkautta ja Jumala on armoa, totesi Väinökin itsekseen Pietarin ja portin alkaessa haihtua hänen edessään ja samalla maisema hänen ympärillään muuttui. Samassa valkoinen enkeli ja hänen äitinsä sielu liittyivät taas hänen seuraansa. He olivat kesäisessä maassa. Kauempaa Väinö näki monien edesmenneitten sukulaistensa ja joidenkin ystäviensä kulkevan häntä kohden iloisesti vilkuttaen, jälleennäkemisen riemussa. Ja mitä enemmän Väinö muisti, sitä iloisemmaksi hän tuli, olihan hän palannut taas kotiin! 

____ 
 

Elämä on niin kuin sen näemme ja niin kuin sen uskomme olevan. Elämä muotoutuu miljooniin muotoihin, miljooniin uskomuksiin ja miljooniin turhiin pelkoihin sopivaksi. Siksi kai elämä myös maassa on niin hieno ja monipuolinen kokemus, että jokainen Jumalallinen tietoisuus saa muokata siitä aivan omanlaisensa,  vapaan tahdon lain mukaisesti.

MITEN   MIELI   LUO   MAAILMAN?

 

Pieni vauva vaunuissaan katselee omasta perspektiivistään maailmaa, johon on vastikään syntynyt. Hän tuntee vaunujen keinunnan, kuulee tuulen huminan. Puiden hahmot ja  valkoiset pilvet täyttävät hänen näkökenttänsä. Välillä äidin tai isän turvalliset kasvot kurkistavat vaunuihin ja sitten vauva taas matkustaa unien maahan, sinne toiselle puolen virtaa,  josta sen venho vastikään lipui  maiseen elämäänsä.  

Vauva on, olemisen tilassa. Se on nyt - hetken mestari. Ei ole olemassa muuta kuin se hetki, jossa hän kulloinkin on, ja niin on hyvä. Täydellistä. Ei ole vielä sanoja erottamassa todellisuuden osia

toisistaan, kaikki on yhtä. Olemisen ilo ja autuus liittyy pieniin asioihin, niihin meille kaikille tärkeisiin; kosketukseen, hymyyn, täyteen vatsaan, hyvään uneen, tuuditukseen, rakkauteen.  Tämä lienee paratiisi. 

Mitä sitten tapahtuu? Lapsi varttuu. Oppii olevansa erillinen pirstale suuresta maailmasta. Hän ei olekaan enää osa äitiä. Hän on Minä-itse. Kasvot hänen edessään jankuttavat ”äiti” ”sano äiti”  ”kissa” ”hauva”.  Näin lapsemme on syntynyt sanojen maailmaan. Aiemmin hän nautti kissan kehräyksestä, miltei oli itse tuo kissa, yhtä sen kanssa. Nyt hän oppii, että oleminen on toissijaista ja se, että hän Tietää, että tuo karvainen otus on kissaksi nimitetty olento, on tärkeää. Hänen vanhempansa kannustavat  häntä sanojen maailmaan, palkiten hänet siitä, ettei hän koe enää kukan kauneutta suoraan, vaan sanoen ”kaunis kukka”. Lapsi on siirtynyt suorasta  havaitsemisesta, olemisen tilasta, ajattelemisen tilaan. Maailmasta on tullut ajatus, mielen tuotetta ja näin jatkuu seuraavat 80 vuotta, ellei hän oivalla.  

Mieli ottaa vastaan vaikutelmia, uskomuksia, kuvia. Se muovaa niistä maailman, jonka se uskoo olevan totta. Ja tottahan se  onkin, totta totisesti se on totta, mutta vain hänelle itselleen. Jokaisella mielellä on aivan oma maailmansa, vaikka monet niistä näyttävätkin melkein samankaltaisilta. Ja mistä nämä maailmat tulevat? Ovatko uskomuksesi omiasi, vai kenties lainaa vain? 

Uskomusten ja ajatusten virta saavuttaa sinut ja minut vanhemmilta, opettajilta, ystäviltä, mediasta ja ehkäpä jopa kollektiivisesta tietoisuudesta. Voitko silloin sanoa kuka sinä olet ja mitkä uskomuksistasi ovat Sinun omiasi ja mitkä olet imenyt itseesi jo  äidinmaidossa tai  mitkä myöhemmin  hörppinyt  sisääsi vaikkapa  coca colana, makean muotimaailman  piristävänä taikajuomana? 

Mieli luo oman todellisuutensa, oman pienen maailmansa. Pieni mieli  luo pienen maailman, isompi vähän isomman. Minkälaisen maailman sinun mielesi on luonut?  Onko se rajoitusten maailma? Luokitteluja? Vaaroja? Huolta siitä, mitä saattaa tapahtua, joskus, jossain? Vai onko mielesi keveämpää lajia? Luoko se Iloa, Rakkautta? Uskooko se, että päivä paistaa vielä risukasaankin ja onko lasisi aina puoleksi täynnä mieluummin kuin puoleksi tyhjä? Kenties kaapeissasi  ei ole laseja lainkaan, vaan uskot, että Jumalasi antaa sinulle kaiken tarvitsemasi juuri siinä hetkessä, jolloin tarvitset sitä? Jos näin  on, onnittelen sinua. Olet siirtynyt puutteeseen uskomisesta vaurausajatteluun. Siitä seuraavassa. 

VAURAS  VAARI 

Vanha mies asui pienessä mökissään metsän keskellä. Ja kun sanon pienessä, tarkoitan sitä. Mökki oli vaatimaton, muutama hassu neliö vain, mutta niin oli vaarikin, joka mökkiä asutti, siis  aika hassu. 

Hän ei suostunut muuttamaan mökistään, sillä hän piti siitä. Sosiaalivirkailijat kävivät aika-ajoin häntä tervehtimässä. ”Mitenkäs vaari on jaksellut, eikö sitä jo kunnan vuokra-asuntoon tai palvelukotiin haluttaisi lähteä?”  ”No eipä haluta ei” vastasi  vaarimme aina myhäillen. Hänestä oli hauska saada joskus vieraita, kunhan eivät liian pitkäksi aikaa jääneet. 

Vaari nautti varhaisista aamuista kun hän sai nousta lämmittämään uunia talvipakkasilla, jolloin mökin ikkunat koristautuivat oma-aloitteisesti talvisella taiteella. Hän rakasti puuhastelua omassa pienessä tuvassaan ja tulehen tuijottaja hän oli ollut aina, pienestä pojasta saakka. Hän eli elintasorajan alapuolella, uskoivat sosiaalivirkailijat, mutta vaarimme tiesi, että sosiaalitätien elintaso ei voisi koskaan yltää hänen elämisensä  laadun tasolle. Hän  eli tyytyväisenä siihen, mitä hänellä oli ja mitä hänellä ei ollut, sitä hän ei tarvinnut. Jos hän joskus sattui tarvitsemaan jotakin, niin hän tiesi, että se hänelle tulisi jotakin kautta, sillä hänen uskonsa todellisuuden vaurauteen ja anteliaisuuteen oli voimakasta. Hän oli köyhä, muttei tyhmä.  

Hän oli sukupolvea, joka kävi kiertokoulunkin väärinpäin, mutta elämänkoulussa hän ei ollut koskaan jäänyt luokalleen. Hän tiesi horjumattomalla voimalla olevansa tärkeä osa Jumalan luomistoa. Hän oli ottanut tosissaan ne raamatun lauseet, joita papit julistivat niihin kuitenkaan uskomatta. Vaarimme tiesi, että hänen ei tarvinnut huolehtia mistä saisi jokapäiväisen leipänsä, vaan se hänelle annettaisiin. Ei hän monesti tiennyt viikkoa eteenpäin miten se tulisi tapahtumaan, mutta hän tiesi vuoren varmasti, että se tulisi tapahtumaan, tavalla tai toisella.  

Mistä vaarimme oli saanut tämän horjumattoman uskonsa elämän kantavaan voimaan? Imikö hän sen äitinsä maidosta?  Ei toki. Hänen äitinsä oli ollut toista maata. Tukivatko elämän kokemukset tätä uskomusta? Ei. Vaarimme oli kokenut kovia nuorena ja miltei ajautunut itsemurhan partaalle ahdingossaan. Mikä sitten oli saanut hänet löytämään tämän sisäisen rauhan ja luottamuksen elämää kohtaan? 

Hänen oma tietoinen sielunsa ja henkensä tietenkin. Hän oli löytänyt yhteyden luontoon ja sitä kautta yhteyden omaan sisäiseen olemukseensa. Tätä reittiä oli hän saapunut Jumalansa jalkojen juureen ja ymmärtänyt, ei vain teoriassa, vaan käytännössä, että vauraus oli hänen osansa. Se olisi jokaisen olennon osa, jos jokainen vain siihen uskoisi. Jumalan valtakunnassa ei ollut köyhyyttä. Sitä oli vain ihmisen omassa mielessä, jos hän siihen uskoi. Jumalan valtakunnassa ei ollut sairautta, mutta ihmiset olivat tehneet monia sairauksia omaa itseään rasittamaan. 

Uskomukset toisensa jälkeen romuttuivat ja ahdinko katosi kun vaarimme, jo useita vuosia sitten, oli oivaltanut olevansa perillä. Hän oli oivaltanut, että hänellä oli jo kaikki tarvittava ja ettei hänen tarvinnut saavuttaa mitään ollakseen onnellinen.  

Monesti pihan oravat miettivät, etteivät sosiaali-ihmiset tulleetkaan todellisuudessa vaaria kaupunkiin houkuttelemaan, vaan he tulivat kokeakseen hänen sydämensä rauhan ja sen tunnelman, joka tuossa pienessä mökissä vallitsi. Pikku-linnut juoruilivat oksillaan, ettei ollut vaarilla helppoa, kun piti lähes joka viikko olla jonkun vieraan huolia kuuntelemassa ja neuvoja antamassa. Vaari kuitenkin nautti voidessaan antaa rauhansa virrata myös stressaantuneille kaupunkilaisille. Hän tiesi, että hänen pihansa oravat olivat paljon tyytyväisempiä elämäänsä, kuin nämä olennot, jotka pyörivät oravanpyörässään kiire-mantraansa hokien. Hänen oli välillä kovin sääli näitä kiireen orjuuttamia lähimmäisiään ja mielellään hän näki muutaman otsarypyn oikenevan hänen tuvassaan, kahvikupposen ääressä. 

Ei ollut vaarin tarjoilema juoma lattea tai cappuzinoa vaan oli ihan perinteistä Kulta Katriinaa, oikealla pannulla keitettyä. Aitoa, kuten vaarin elämäkin oli nyt jo ehtoopuolelle ehtineenä. Täyttä  vaurasta  elämää. 

 

MAAGINEN   MAAILMAMME

 

Elämässä on taikaa! Nyt, parasta aikaa. Kuuletko kuiskeen kohtalon? Löydätkö avaimen elämäsi korulippaaseen? Oletko täynnä uusia mahdollisuuksia, toivoa? Vai jäitkö jo elämän junasta, asemalle autiolle, odottamaan junaa seuraavaa, joka ei ehkä koskaan tulekaan? 

Maailmamme on maaginen, jos vain näet sen. On olemassa puutetta, nälkää, sotia, katastrofeja,  kuten on olemassa pyyteetöntä auttamista, luonnon suojelua,  sydämestä lähteviä tekoja, jotka ylittävät inhimillisen uskon ja rohkeuden rajat. On olemassa tauteja,  ja ihmeitä,  jotka parantavat jokaisen sairauden. On olemassa rakkautta ja pelkoa.   

Maailmamme on maaginen, jos vain löydät sen.. 

Me ihmiset näemme sen mitä odotamme näkevämme. Jos odotamme vääryyttä, silmämme näkevät vääryyden. Jos odotamme oikeudenmukaisuutta, on sekin nähtävissä. Ja kaiken taustalla on myötätuntoinen  rakkaus. 

Mitä hän höpisee? Kysyt nyt. Miten kaiken taustalla voisi olla rakkaus? Onko sotien taustalla rakkautta? Onko murhien ja raiskausten taustalla rakkautta? Onpa hyvinkin. Aina on rakkautta, tai on sen puute, joka huutaa suureen ääneen  sitä tulemaan esille.  Pimeys ei katoa sitä kiroamalla, eikä viha laannu vihaamalla. Siksi vastaus kaikkeen on rakkaus. Pahan vastustamattomuus, maagisuus… 

Olla olemassa ilman pelkoa, on olla olemassa omana itsenä, rakkautena.  

Maagisen maailman tunnusmerkit löydät luottamuksesta. Huomaat, kuinka johdatus toimii. Ajattelet tarvitsevasi jotakin,  puhelimesi soi,  ja sinulle sitä tarjotaan. Ajattelet tarvitsevasi vastauksen, avaat radion, ja kuulet kaipaamasi lauseen. Yksi asia johtaa toiseen ja toinen kolmanteen. Kun tarvitset lohdutusta  sinulle sitä annetaan. Ja viimein ymmärrät, että jokainen hius päässäsikin on luettu. Kampaajasi ei tuota lukumäärää tiedä, mutta Jumalasi tietää, ja sinun olosi on turvallinen, sillä tiedät olevasi matkalla kotiin.  

Sitten maagisen maailmasi tienviitta osoittaa  sinulle, ettei mitään matkaa ole, vaan olet jo perillä. Silloin olet löytänyt perille itseesi ja maagiseen maailmaasi, joka kaiken aikaa oli ulottuvillasi, mutta silti aina niin kaukana. Aina kulman takana, ei koskaan tässä ja nyt. Viimeinkin voit huokaista helpotuksesta. Maailman harha on väistynyt. Olet palannut kotiin. 

 

SANTERI   OSTAA  HYVÄKSYNTÄÄ

 
 

Santeri oli varakas mies ja hän ei kaihtanut näyttää sitä myös päälle päin. ”Minä olen rikas” hän mietiskeli ja nautti tunteesta, jonka tuo ajatus sai aikaan. ”Minulla on parempi auto kuin kaverillani ja moottorikelkka on viimeisintä mallia.”

 

”Minä haluan  matkustaa lappiin kelohuvilalleni ja nauttia elämästä ja näytellä uutta kelkkaani muille pojille.” Päätti miehemme ja  matkusti siis  kelohuvilalleen ja otti mukaan valikoiman ystäviään ja kavereitaan, joihin hän ei ollut juurikaan ehtinyt syvemmin tutustua, olihan hänellä ollut aina kiire hankkia omaisuutta ja huolehtia siitä.

 

Kavereita kuitenkin piisaa kun on rahaa. On olalle taputtajaa ja kehua retostajaa. On joo- joo- miehiä, jotka eivät pahaa sanaa sano. Kuka nyt haluaisi sahata poikki oksaa jolla istuu? Löytyy myös naisia, maksullisia ja näennäisesti maksuttomia, joiden seurasta saa monesti tosin maksaa vieläkin kalliimman hinnan. Ja on valtaa määrätä mitä tehdään, minne mennään ja kuka tekee mitäkin. Hienoa, Santerin pitäisi siis olla tyytyväinen elämäänsä?

 

Mistä siis on kotoisin tämä tyhjyys ja ontto-olo, joka kolkuttaa tietoisuuden porteilla heti kun hälinä lakkaa? Lapissa Santerista oli mukava olla, mutta hiljaisuutta hän ei ympärilleen halunnut. Oli oltava äksöniä, toimintaa monenlaista ja juhlia tunturihotellissa. Kuinka muuten hän voisi näyttää olevansa rikas ja mahtava mies, ellei kukaan sitä näkisi? Miten hän saisi mainetta paikallisten ja muiden asukkaiden keskuudessa, jos he vain mökillään mourottaisivat?  Kuinka hän voisi iloita uudesta kelkastaan, jos kukaan ei sitä näkisi?

 

Näin Santerin mieli paloi siis kelkkailemaan oikein päivän mittaiselle safarille tunturiin tuonakin erityisenä päivänä, jonka ei mitenkään pitänyt poiketa aiemmista päivistä lapinmatkoilla, mutta josta kuitenkin tuli käänteentekevä matka ja kelkkaretki Santerin elämässä. Jorma halusi lähteä Santerin mukaan tunturiin, mutta muut miehet olivat krapuloissaan luksushuvilalla ja jäivät suosiolla kotiin.

Santeri oli voimiensa tunnossa. Hän johti tätä kaksikkoa, kuten oikein on, sillä olihan hän Jormankin esimies ja näin ollen nokkamies myös hänenkin elämässään, ainakin omasta mielestään.

 

Pari kilometriä he kiisivät hohtavilla hangilla tuttua reittiä, mutta sitten Santeri huomasi, että Jorma alkoi jäädä yhä kauemmas taakse ja pysähdyttyään he totesivat, että Jorman kelkan kunto ei kestänytkään pidemmälle menoa. Hyvä jos hän takaisin pääsisi, joten hänen oli käännyttävä paluumatkalle. Santeria harmitti. Hän ei halunnut kääntyä takaisin ja monesti ennenkin oli hän kaivannut yksinäistä ajoa puuteripuhtailla lumilla, nauttien vauhdista ja moottorin voimasta. No, ehkä vähän luonnon rauhastakin. Jorma nosti kätensä hyvästiksi kun Santeri käänsi kelkkansa nokan kohden tunturin huippua ja senkin takaisia alueita.

 

Elämä maistui hyvältä ja niin maistuivat myös eväät, joita Santeri pysähtyi välillä syömään. Iltapäivä alkoi olla lopullaan ja ilta lähestyi.  Santeri ajatteli vielä ajavansa pienen kierroksen ja lähtevänsä paluumatkalle. Tuosta pienestä kierroksesta tuli hänen elämänsä suurin kierros, tärkein kierros. Ajaessaan ylinopeutta vauhdista nauttien, sokaistui Santeri egonsa lisäksi laskevan auringon säteistä, eikä havainnut edessä olevaa jyrkännettä. Hän oli poikennut reitiltä, eikä edes huomannut sitä.

Lento oli todennäköisesti komeaa nähtävää, vaikka metsäneläimet tuskin osasivat arvostaa tuota visuaalista nautintoa. Ainut mitä Santeri ehti tajuta oli että ”nyt mennään!” ja samassa hänen maailmansa musteni. Vähän myöhemmin hän tuli tajuihinsa suuret tuskat reidessään ja tajusi, että hänen reisiluunsa oli katkennut.

 

Ähkäisten tuskasta hän tavoitteli kännykkää taskustaan, mutta hänen taskunsa oli tyhjä. Hän näki kelkan kauempana jyrkänteen juurella, mutta ilman mitään mahdollisuutta ryömiä edes sen luokse. Jokainen yrityskin liikuttaa jalkaa sai hänen tajuntansa miltei pimenemään. Santeri uskoi loppunsa olevan lähellä.

 

Mies lienee ollut shokissa, mutta pystyi ajattelemaan jollakin tavoin. Ja mitä hän ajatteli pelkonsa lisäksi? Mitä ajattelee mies, joka uskoo kuolevansa seuraavien tuntien kuluessa kylmyyteen, pimeyteen, lapin mustaan yöhön? Santeri ajatteli elämäänsä. Mitä hän oli saanut aikaan? Miten hän oli elämänsä käyttänyt? Oliko hän nauttinut elämästään? Ketkä jäisivät häntä kaipaamaan hänen kuolemansa jälkeen ja mitä he hänestä sanoisivat? Kehuisivatko he hänen reiluuttaan? Olisiko hän kavereilleen pelkkä entinen pomo, joka tappoi itsensä kelkkaonnettomuudessa? Tunsiko yksikään hänen niin sanotuista ystävistään häntä todella?  Oliko hän koskaan kenellekään kertonut itsestään aidosti? Oliko hän ollut ihminen?

 

Totuus, joka Santerin mieleen piirtyi oli jopa murskaavampi kuin tuo kipu, joka jäyti hänen ruumistaan. Ei yhtään ystävää. Ei perhettä. Ei ihmisyyttä. Vain kuori. Ihmisen kuori, joka oli nämä vuodet seurustellut ja juhlinut toisten kuorien kanssa, kohtaamatta ketään todella.  Ihmisen kuori kulkemassa kuin aave toisten aaveiden joukossa. Turhaa likaista naurua, muka-hauskuutta, muka-tyytyväisyyttä ja kaiken aikaa taustalla tyhjyys. Pieni poika, joka etsi turvaa rahasta ja hyväksyntää hyvä-veli-järjestelmästä. Poika, joka ei uskaltanut olla oma itsensä. Sellainen,  jonka piti ostaa kaveruutta koska hän uskoi, ettei muuten sitä saisi. Lapsenakin oli hän ostanut kaveruutta lupaamalla lelunsa toisten käyttöön. Lupaamalla, että hän ottaa ystävän mukaansa mökille, tarjoaa tälle karkkia, antaa mitä milloinkin, kunhan vain joku olisi hänelle ystävä. Miksi? Siksi, että hän ei halunnut olla yksin. Siksi, että hän ei uskonut riittävänsä kellekään omana itsenään. Hän uskoi, että hänen piti antaa aina jotakin, saadakseen.

 

Kuka hän siis loppujen lopuksi oli? Oliko hänen elämänsä ollut turhaa?

Yhtäkkiä hän kuuli pienen äänen, sisältään. Lämmin tunne, joka tuntui siunatulta tässä kylmyydessä, hiipi hänen sydämeensä. Hän uskoi olevansa jo lähellä kuolemaa, sillä hän kuuli ääniä ja tunsi lämmön ja hän tiesi, että juuri ennen paleltumiskuolemaa ihmiset kokivat juuri tuollaisen lämmön tunteen. Kenties tuo ääni jonka hän kuuli, oli hänen suojelusenkelinsä? Nyt hän uskalsi ajatella tällaistakin hempeyttä, jota hän aiemmin oli vältellyt ajattelemasta, vaikka tuollainenkin ajatus oli hänen mieleensä aiemminkin yrittänyt hiipiä. Pieni ääni kuiskasi ”Ei hätää, kaikki on hyvin.” ”Elämällä on aina ollut tarkoitus silloin, kun olet oppinut jotakin.” Ääni vaikeni ja Santeri makasi hangessa suljetuin silmin. ”Oppinut jotakin?” hän mietti. Oliko hän oppinut mitään?

 

Hän totesi eläneensä neljäkymmentä seitsemän vuotta ja tärkeimmän asian, jonka hän oli oppinut, oli hän oppinut nyt, viimeisten viiden minuutin aikana. Hän oli oppinut kuinka harhaista ja turhaa oli hänen elämänsä ollut hänen juostessaan rahan ja vallan oravanpyörässä. Mitä enemmän rahaa hän oli saanut, sitä enemmän hän oli tuntenut  sitä tarvitsevansa. Mikään ei koskaan tuntunut riittävän. Kun hän osti uuden tavaran, oli hänen mielensä tyytyväinen. Hetken. Hyvin pienen hetken mieli vaikeni ja sitten taas alkoi se kuiskuttaa hänen korvaansa kuinka tuo ja tuo uusi ja kallis merkkituote toisi hänelle hänen kaipaamansa onnen. Täytettä tyhjään oloon.

 

Uusi naisystävä tyydytti hetken, sitten alkoi arki ja sitä hän ei kestänyt. Uutuuden viehätys katosi. Naisesta tuli normaali ihminen. Hän ei ollutkaan enää täydellinen prinsessa, jota Santeri oli halunnut, vaan ihminen omine tunteineen ja toiveineen ja pelkoineenkin. Mutta jospa tuo toinen nainen, kenties hänen kaverinsa ystävätär ja tämän valloittaminen, toisi suuremman mielihyvän.. ? Niin, hänen egonsa oli luotu voittamaan, valloittamaan, kuten egot yleensäkin ovat luodut ja Santeri parkaa vietiin egon talutusnuorassa kuin pässiä konsanaan.

 

” Hypi sinne ja loiki tänne, ehkä pian jo löydät onnen joka kestää! ” Tämä oli egon vaalilupaus, jonka se rikkoi yhä uudelleen ja uudelleen, mutta Santeri vain jaksoi uskoa sillä Hänellä oli aina toivoa. Kunnes nyt totuus oli hyväksyttävä karuudessaan,  koska toivoa ei enää ollut. Ei kuviteltavaa tulevaisuutta. Ei  pelastusta. Ei mahdollisuutta herätä joskus tuonnempana. Oli vain kylmyys ja tuska ja kuolema. Hyvin lähellä. Tässä hetkessä.

 

Santeri makasi yhä tuon lämpimän tunteensa vallassa, ristiriitaisena. Hänen kuolemansa hetki oli käsillä ja hänen olisi pitänyt olla surullisempi kuin koskaan ennen. Miksi hän siis tunsikin nyt mitä suurinta huojennusta, rauhaa?  Ensimmäistä kertaa elämässään hän oli läsnä, läsnä omassa kehossaan, tuskassaan, yrittämättä paeta mieleen tai rahaan tai tavaraan. Ei ollut paikkaa mihin paeta. Oli antauduttava ja siitä seurasi hänen valheellisen minänsä sulaminen. Ei ollut egoa. Ei henkilöä. Oli vain hanki, kipu ja lämpö kylmyydessä ja tuo oudon suloinen tunne, joka hänet oli vallannut hänen enkelinsä saavuttua häntä lohduttamaan.

 

Santeri ajatteli hourailevansa, mutta hän ei välittänyt enää. ”Jos Jumala on olemassa niin sanon vain, kiitos tästä oivalluksesta.” Santeri ajatteli mielessään ja valmistautui kuoleman kosketukseen. Samassa hän kuuli kuitenkin ääntä kaukaisuudesta. Moottorikelkan ääni lähestyi ja avatessaan silmänsä Santeri näki hahmon kalliolla yläpuolellaan. Hän heilautti väsyneesti kättään ja hahmo hänen yläpuolellaan vastasi heilautukseen ja käänsi kelkkansa valokeilan takaisin tulosuuntaan.

 

Pian pelastaja saapui turvallista reittiä häntä katsomaan ja tämän miehen silmistä Santeri näki, että hän oli tullut viime hetkillä. Pelastushelikopteri soitettiin. Santeri oli menettänyt paljon verta, mutta hän pääsi hyvään hoitoon keskussairaalaan. Helikopterin lääkintähenkilökunta teki hyvää työtä ja ihmetteli potilaan rauhallisuutta. Sitä Santeri itsekin ihmetteli sillä rauha, joka hänen sydämeensä oli astunut, ei ottanut väistyäkseen. Ei edes silloin kun hän jo pääsi kipsattuna palaamaan takaisin kotiinsa.

 

Palattuaan takaisin työhön oli Santeri muuttunut mies. Hän teki työnsä kuten ennenkin, mutta motiivi oli muuttunut. Hän ei tehnyt työtä saadakseen rahaa, vaan työtä työn vuoksi, välittämättä palkinnoista. Tokihan työstä palkkaa saa ja sen hän otti vastaan tyyneydellä ja ostipa joskus uuden autonkin, mutta enää hänen egonsa ei pystynyt häntä huijaamaan. Santeri tiesi onnen olevan sisällään, tässä hetkessä, ei jossain muualla. Pakonomaisuus hänen elämästään katosi ja hänen hyvä-veli-kaverinsakin sen huomasivat ja uudenlainen kunnioitus nousi heissä Santeria kohtaan. Hekin näkivät miehen muuttuneen. Mitä vähemmän Santeri välitti siitä olivatko hänen kaverinsa hänen todellisia ystäviään vai vain olalle taputtajia, sitä enemmän hän alkoi vetää puoleensa todellista ystävyyttä ja viimein myös rakkautta.

 

Kun Santeri oppi rakastamaan itseään, ei egon itserakkaudella, vaan todellisella arvostuksella, joka ei pidä omaa itseä toista huonompana, mutta ei myöskään parempana, vaan kaikkia täsmälleen saman arvoisina, niin löysi myös rakkaus Santerin erään entisen heilan muodossa. Santeri huomasi ettei tuotakaan naista ollut koskaan aiemmin edes halunnut aidosti tuntea. Hän havaitsi ettei hänellä ollut siihen aiemmin mahdollisuutta, ei kykyä, eikä kärsivällisyyttä. Nyt hänellä oli ne kaikki ja hän oli kiitollinen kuolemalle, joka häntä niin täsmällisesti oli opettanut tuon kalliojyrkänteen juurella.

 

Mikä minä olen? Onko ”minä” ruumis? Olenko henkilö, jolla on nimi, sosiaaliturvatunnus ja ammatti? Onko tuota minuutta lainkaan olemassa todella, vai onko se vain mieleni tuotosta? Muistoja menneestä  ja haaveita tulevasta, joista olen rakentanut identiteetin, henkilön? Ja kun kuolema korjaa satoaan, mitä jää jäljelle tuosta nimeä kantavasta lihakappaleesta? Onko se enää Santeri, vai onko Santeri jättänyt tuon lihakimpaleen ja jos on, kuka tai mikä se on , joka sen on jättänyt? Onko sillä jatkuvuutta? Mihin se menee ja mistä se on tullut?  Kuka minä olen?

 

Tuliko Santerista siis enkeli-kurssilainen ja viher-pipertäjä näine kysymyksineen, kenties jopa zen-buddhalainen tämän kokemuksensa seurauksena? Kenties. Ainakin hänen enkelinsä toivoo niin!

 
 

Mieli, minä , Itseys, Kokija,  Tietoisuus?

Mikä tai mitä niistä minä olen? Vai olenko mitään niistä?

Mitä on maailma? Onko se todellinen? Onko maailmaa olemassa erotettuna sen havaitsijasta? Kvanttifyysikot sen tietävät!  Havaitsija ja havainto liittyvät oleellisesti yhteen. Ei ole havaittua, ei maailmaa, ei ilmiötä, ellei ole jotakin, joka sen havaitsee.

Olisiko peräti niin, että ei ole havaintoa, havaitsijaa ja havainnon kohdetta erotettuna toinen toisistaan? On vain yksi, joka on kaikki. Yksi vain on kaikki kaikessa, ja kaikki on ykseyttä. Siitä vielä vähäsen..

SAMSARA  JA  NIRVANA,   SAMALLA VIIVALLA

 
 

Buddhalainen munkki mumisemassa mantroja pyhässä transsissaan tai kiireinen liikemies täysin uppoutuneena pörssikursseihin ja suhdanteisiin, onko heillä paljonkaan eroa? Ehkä ei ulkoisesti, vaatetusta lukuun ottamatta. Molemmat samaistuvat johonkin ja hiljentävät  näin mielensä, mutta kenties sisäisesti sentään eroja löytyy?

 

Olet sitä mihin samaistut, sanovat viisaat. Samaistut kiireeseen työpaikallasi, olet kiire. Samaistut rakkauteen, olet rakkaus. Silloin kun samaistut kiireeseen ja mieleen ja ärtymykseen, olet sitä mitä ajattelet. Jos siis munkkina tai maallikkona samaistut Jumalaan meditaatiossasi, oletko Jumala?

 On monta tapaa löytää Jumala itsestään ja samaistumattomuus mihinkään ulkoiseen, mukaan luettuna tunnetilat ja ajatusten jatkuva virta, lienee keinoista paras. Harva meistä voi kuitenkaan olla jokaisen päivämme jokaisena tuntina ja hetkenä tietoinen, läsnä ja samaistumaton. Yhtä vähän on tämän kaltaisia ihmisiä maanpäällä kuin on valaistuneitakin, sillä samaistumattomuus mieleen ja harhaan tuo valon.

Samsaraksi kutsutaan olemassaolonpyörää, joka pyörii lakkaamatta elämä toisensa jälkeen ja vie tiedostamattomat ihmiset mennessään. Nirvanaksi kutsutaan tämän vastakohtaa, vapautusta samsarasta. Voiko kuitenkaan olla Nirvanaa ja Samsaraa erotettuna toisistaan, jos valaistuminen on vapautta dualismista, kaksinaisuudesta?

Ovatko nämä kaksi tosiasiassa yksi ja ainut? Onko valaistuminen tarpeen siksi, että vapautuisit maailmasta, vai onko maailma tarpeen siksi, että tulisit tietoiseksi valaistumisestasi?

Oliko ensin muna vai kana? Käsitteiden maailmassa ovat nämä kaksi erossa toisistaan, mutta tuskin todellisuudessa. Nirvanan vapaus on saavutettavissa, lupaa valaistumista tavoitteleva mielesi, etkä ymmärrä, ettei mikään, joka on saavutettavissa tulevaisuudessa, ole mitään muuta kuin aikaa, kuuluen näin harhan maailmaan. Miten vähän lisää aikaa voisi auttaa sinua saavuttamaan jotakin, mikä on ajan ulottumattomissa, ajattomuudessa? Siten mielesi on luojana voimakas, loitpa sen avulla harhaa tai totuutta.

Aika on armollinen sanotaan ja tarvitsemme prosesseja. Ajalla on paikkansa maailmassamme, mutta onko sitä todella olemassa? Onko se sarja keksittyjä mittoja ja määriä? Sarja mittoja, joiden olemassaolosta ihmiset ovat keskenään sopineet? Onko aika vain ajatusta? Muistelet mennyttä, onko se totta? Vai onko se vain muisto, ajatus mielessäsi. Mielikuvia?  Suunnittelet tulevaa, mitä tapahtuu? Ajattelet ja kuvittelet tulevan mielessäsi, tässä hetkessä? Onko se totta, vai onko se vain ajatus, jonka projisoit mielessäsi kuvittelemaasi tulevaisuuteen?  Mikä siis ON totta? Se hetki on totta, jossa muistat mennyttä tai suunnittelet tulevaa. Vain Se hetki on totta, muu on kuvittelua.  

Onko siis sekään totta, että olet tässä ja nyt lukemassa tätä tekstiä, jonka tarpeellisuudesta voidaan olla montaa mieltäJ ?  Vai kuvitteletko vain, että minuus, eli sinä itse, olet olemassa ja lukemassa tätä kirjaa? Onko olemassa mitään sellaista kuin minä, minuus, vai onko sekin vain harhaa, mielikuvituksesi tuotetta? En anna vastauksia. Kysyn kysymyksiä. Älä sinäkään vastaa nyt. Tarkkaile asiaa ja havaitse oletko sinä olemassa juuri nyt ja jos olet, kuka tuo sinä on, joka on olemassa. Tunne myös, olisiko mahdollista sen, joka on olemassa, lakata olemasta olemassa? 

Et voi kuvitella sellaista, mitä et joillain tasolla elämässäsi voisi tehdä. Voisitko kuvitella tilaa tai todellisuutta,  jossa et olisi olemassa? 

Minä en voi.

 

 

 

 

VALAISTUKAAMME!